Novelli, fanfic

        Kolmas hiljaisuus

Auri istui Alapuolella Suojassaan ja tärisi. Hän tiesi, että aika oli tullut. Hän tiesi, ettei voisi enää pysyä varjoissa eikä kutistua. Hänen oli astuttava ulos.

Vuosia aiemmin hän oli luvannut suojella Kvothea. Kvothe oli nauranut lupaukselle hyväntahtoisesti ja Auri ymmärsi kyllä miksi. Hänen ystävänsä koki olevansa itse suojelija hänen ohuutensa ja painottomuutensa tähden. Mutta Kvothe ei tiennyt kaikkea. Auri oli jo monta vuotta pysynyt salassa. Nekin harvat, jotka olivat hänet nähneet, luulivat nähneensä kerjäläisen tai kadulle joutuneen, järkensä menettäneen opiskelijan. Ainoa suuri asia Aurissa näytti olevan hänen halon lailla pään ympärillä leijaileva hiuskuontalonsa. Auri rakasti hiuksiaan – ne olivat kuin aurinko, tai kuin kruunu...

Muistikuva kruunusta toi Aurin vatsaan mustan kiven. Hän muisti miten pakkasi kruununsa laatikkoon ja matkusti salaa Yliopistoon, sillä hän halusi niin kovasti oppia alkemiaa ja muita totuuksia. Ehkä nimeämistäkin. Prinsessojen opiskelua haluttiin kuitenkin rajoittaa ja linnan mestarit opettivat lähinnä historiaa ja maantietoa, sotatieteitä ja korkea-arvoisten sukujen sukupuita. Kruunu oli myös se, joka oli saanut Aurin kokemaan kurjaa ja onttoa rakkautta, sillä se rakkaus, jota hän oli luullut oikeaksi, olikin vain pojan yritys pönkittää omaa titteliään ja sijaintiaan kruununperimysjärjestyksessä. Kaikki se into ja toiveikkuus, jota Auri oli silloin tuntenut, olivat sulaneet mustaksi metalliksi ja hiiltyneet palaneena maahan yhden iltapäivän aikana. Auri muisti vain viinan löyhkän kuumassa hengityksessä, sormet ranteidensa ympärillä, ja sen huudon ja vihan rakkaansa suusta, kun hänet oli löydetty rikottuna ja liattuna.

Auri sulki sen iltapäivän takaisin mielensä salaisimpiin sopukoihin. Hänellä oli suunnitelma myös petollista rakastaan varten, mutta se ehtisi odottaa. Hänen halunsa tulisi aina viimeisenä, sillä haluaminen ei johtanut hyviin asioihin. Ensin hänen täytyisi lunastaa lupauksensa Kvothelle.

Kvothe oli tarinankertoja ja hän halusi rakentaa itsestään suurimman ja mestarillisimman tarinansa. Häntä seurasi jo nyt legenda legendan perään. Hän oli Veretön, joka kesti ruoskimisen kivutta. Hän oli varsin lahjakas luutunsoittaja ja laulaja ja suosittu esiintyjä. Kvothe oli matkannut haltiavaltakuntaan ja ainoana tullut sieltä elossa takaisin. Hän oli auttanut aatelisia rakkauden löytämisessä, ja hän oli opiskellut sekä sotaa että rakkautta Haertissa. Kvothen ansioihin luettiin myös kylän pelastaminen hurjistuneelta draccukselta. Eikä pienimpänä hänestä liikkui tarinoita taitavana oppilaana, nimeäjänä, Tuulen tietäjänä ja tulen kesyttäjänä.

Kaikki tämä oli johtanut tähän hetkeen. Auri oli tiennyt jo kauan, että aika kasvattaisi vuoria ja että olisi hänen tehtävänsä lanata ne maan tasalle. Kvothe oli kerännyt teoillaan paljon ihailijoita, mutta ihailijoita ei useinkaan ole ilman vihamiehiä. Kvothen kohdalla vihamiehet olivat merkittäviä ja vahvoja. Kuningas ei arvonimestään huolimatta ollut näistä vähäisin.

Aurin valmistama turvapaikka oli ollut paikallaan, kun Kvothe joutui piiloutumaan ja odottamaan tilanteen rauhoittumista. Kvothe pysyi siellä, kun Chandrian kulki lähimailla etsimässä häntä ja polttamassa maatiloja ja perheitä. Kvothe olisi toki halunnut olla taistelemassa, auttamassa viattomia, mutta siinä kunnossa hän olisi vain marssinut suoraan varmaan kuolemaansa. Hänen oli parannuttava, ja löydettävä taas nimeäjä itsessään. Kukaan, joka kertoi tarinoita Chandrianista, ei elänyt pitkään. Siksi moni vaikeni heidän näkemisestään, ja pian Chandrianin olinpaikka oli enää arvaus ja kajastus.

Nyt Kvothe oli kuitenkin täysissä voimissaan. Hän oli käyttänyt aikansa Alapuolella hyvin. Hän oli öisin hiipinyt Luolahduksen kautta Yliopiston kirjastoon ja lukenut kaiken mitä oli käsiinsä saanut Chandrianiin väitetysti liittyvistä legendoista ja lauluista. Nimiähän niissä ei mainittu, ja nimettömyys olikin toiminut ohuena johtolankana tiedon etsimisen edistymiseen. Kvothe oli muistellut taisteluoppejaan Kaivauksien ja Kynttelimön pimeissä nurkissa. Hän oli harjoittanut mielenhallintaa muuttuvan Kahdentoista veden äärellä. Hän koitti sukeltaa mielessään Lethanin oppeihin hallitakseen räiskyvää vihaansa perheensä tappajia kohtaan.

Nyt Kvothe oli lähdössä ulos. Hän kiipeäisi Kaiken Päälle tunnustelemaan tuulta ja katsomaan kertoisiko maailma hänelle vihollisen polun.

Ja Aurin oli mentävä mukaan. Häntä värisytti ajatuskin, sillä mieluummin hän olisi käpertynyt Suojassa patjansa päälle ja itkenyt itsensä uneen unohtaen koko ulkoisen maailman. Mutta hänen rakkain ihmisensä tarvitsi apua, ja hän oli ainoa, joka niin vahvaa apua pystyi antamaan.

 

Ihmiset olivat sulkeutuneet koteihinsa ja kadut olivat olleet tyhjiä Aurin ja Kvothen astellessa kohti Yliopiston alueen rajaa. Se paitsi helpotti Aurin kulkemista, myös kevensi Kvothen sydäntä hänen tietäessään, että lähelle jäävät ihmiset olisivat helposti pian tulilinjalla ja kuolleita. Vaikka Kvothe oli usein ajattelematon ja äkkipikainen, ei hän toivonut yhtään turhaa kuolemaa. Chandrian sen sijaan ei välittäisi sivullisista tuon taivaallista – he ennemmin laskisivat voitoksi jokaisen menetetyn hengen.

Pian heidän edetessään katuvalojen liekit muuttuivat väriltään ensin vihertäviksi ja pian kokonaan sinisiksi. Siitä tiesi suunnan olevan oikea ja Chandrianin olevan lähellä. Yliopistoa kiertävän joen ylittävän sillan jälkeen metsän reunasta kajastikin jo sininen leirinuotion valo. Ilmassa kuului kiertävän kuiskauksia, kuiskaukset tuntuivat keittävän ilman paksuksi puuroksi, ja maa tuntui tervalta jalkojen alla. Siitä huolimatta he puskivat eteenpäin, sillä tätä hetkeä varten he olivat tässä ajassa ja paikassa.

He näkivät sumun nousevan leiritulen suunnasta. Sumun, tai varjon, mukana liukui heitä kohti seitsemän pahaenteistä hahmoa. Etunenässä ilmassa vyöryi myrskypilven lailla Haliax, tuo kasvoton varjoihin kietoutunut unettomuuden ja toivottomuuden tiivistymä. Haliaxia seurasivat mustasilmäinen ja kalpea Cinder, Cyphos sininen liekki kädessään, Usnea ympärillään kuoleman löyhkä ja raatokärpästen joukko, hiljainen ja puhumaton Dalcenti, Alenta turmelukseen kääriytyneenä sekä joukon pyöveli Stercus terineen.

Koko tämän joukon näkeminen tuntui kuin unelta. Piinaavan painostavalta, metallinmakuiselta, kirvelevältä ja selkärankaa raastavan poltteen makuiselta unelta. Sellaiselta, josta haluaa herätä mutta ei osaa. Auri tiesi, ettei joukkiota saanut päästää liian lähelle, eikä heille saanut antaa aikaa asettua taisteluasemiin. Chandrian oli vahva joukko jo hajallaan ollessaan, ja voittamaton taistellessaan yhdessä. Silti heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin asettua tätä kivimuuria vastaan.

“Poika! Minne olet jättänyt likaisen edema ruh-perheesi?” huusi Cinder Kvothelle tyhjällä äänellään. Jos äänessä olisi ollut inhimillisyyttä millin vertaa, olisi äänen värin voinut väittää olevan lähellä naurua. Huudon tarkoitus oli tietenkin saada Kvothe tolaltaan ja tekemään virheitä heti alkuun, sillä oli hyvin tunnettua, ettei hän koskaan ottanut vastaan perheensä kuolemaan liittyvää herjausta kovin rauhallisesti. Jotain Kvothessa oli kuitenkin muuttunut, eikä hän vaikuttanut edes kuulleen Cinderin tölväisyä. Auri oli tuntevinaan tyhjän, mustan pilven Kvothen sydämen kohdalla, ja se ei tuntunut hyvältä. Sydämen tuntojen menettäminen vei aina kauemmas ihmisyydestä, ja siksi Aurikin oli sulkenut tuntonsa piilotettuun rasiaan sydämensä sisimpään. Siten hän saattoi pitää ne piilossa, pois tuntuvilta, mutta silti tallessa.

Kvothe pysähtyi. Auri seisoi sivustalla hänen takanaan ja katsoi Chandrianin lähestymistä, kuin tulvaveden hukuttavaa voimaa odottaen. Hänen oli toimittava nyt. Hänen oli avattava jokainen sielunsa ja sydämensä sopukka ja tunnettava jokainen elämänsä ilo ja suru kerätäkseen käsiinsä mahdollisimman suuren tiivistymän voimaa. Auri tiesi, että maailma tottelisi häntä, kun hän vain pyytäisi. Hän tiesi maailman syvimmän nimen ja hän tiesi kaiken muovaamisesta. Auri tunsi käsiensä välissä sykkyrän tunteita, se tuntui kuin karhealta villalangalta ihoa vasten. Se paisui ja turposi, ja päällimmäisenä hän näki kaiken sen pelon, tuskan ja epätoivon, jota hän oli tuntenut sinä iltapäivänä, kun hänen maailmansa romahti. Kaikki ilo ja onni hänen elämässään olivat vain pienen pieni kipunoita harmaan vyyhden koloissa. Auri ei ollut tajunnut näiden osien mittasuhteita aiemmin.

Tällä välin Kvothe oli alkanut hyräillä. Hän hyräili osin isänsä koostamaa laulua Chandrianista, kuin pilkatakseen heidän haluaan kulkea nimettöminä. Osin hän kutsui tuulta. Mutta tuulen lisäksi Auri kuuli myös tulen ja piikiven kutsun. Hän tiesi muurin vastaavan pian samalla mitalla.

Auri toimi nopeasti ja hiipi varpaillaan Kvothen ja muurin väliin. Hän heitti vyyhtinsä korkealle ilmaan ja levitti kätensä henkäistäkseen ilmoille maailman todellisen nimen. Hän näki vyyhdin hajoavan, hän näki maailman taipuvan ja itse ajan muuttuvan tahmeaksi. Auri nosti kätensä avatakseen maan kidan, luodakseen Chandrianille tien paikkaan, josta he eivät enää koskaan kävelisi ulos. Koko maailma vavahteli. Se rätisi ja paukkui kuin luita olisi murskattu jättimäisten rattaiden välissä. Näytti kuin aurinko olisi noussut maan sisästä, kun Auri vihdoin painoi kätensä alas pakottaen maan Chandrianin alla liukumaan aurinko-railoon sisään. Auri tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin koskaan. Tästä tunteesta hän ei päästäisi koskaan irti. Hän loisi uuden maailman ja kaikki saisivat kumartaa hänelle, prinsessa Arielille! Hän ei välittäisi enää mitä vahinkoa muovaamisesta seuraisi, hän muuttaisi kaiken aina mieleisekseen. Läheisiä kylän taloja alkoi valumaan Aurin avaamaan rotkoon.

Kvothe seurasi Aurin toimintaa ensin vaikuttuneena, mutta pikkuhiljaa hän tajusi, ettei Auri ollut enää Auri. Hänen ja Chandrianin välissä seisoi kaaos itse, voima joka ei enää erottanut hyvää ja pahaa, tarpeellista ja liioittelua toisistaan. Chandrian oli kadonnut näkyvistä maan kirkkaaseen liekkiin ja railo oli sulkeutumassa, joten Kvothen oli toimittava pelastaakseen Yliopiston alueen ihmiset. Tai näin hän ajatteli. Pikaistuksissaan Kvothe huusi tuulta ja tulta, ja sai tulisella pyörteellä vangittua Aurin kädet hänen vartaloaan vasten. Auri näytti ensin kiivastuvan, mutta äkkiä Kvothen edessä oli hetkellisesti vanha tuttu Auri – liian laiha, liian heikko, liian kalpea. “Kaikki on kaikki ja kaikki on jotain muuta! Olen hukannut tukipisteeni ja kaikki haluni saa maailman sijoiltaan! En pysty enää kutistumaan!” Auri itki pyörteen keskellä. Pyörre kesti juuri ja juuri, ja se kesti vain koska Auri odotti ja tahtoi Kvothen pysäyttävän hänet. Kvothe kutsui ensimmäistä kertaa eläessään metallia. Hän kutsui kuparia ja rautaa ja antoi niiden kietoutua Aurin ympärille kuin kuolinkääreiden. Auri hiljeni ja Kvothe juoksi hänen luokseen. “Kiitos ystävä, minä tiesin että voin luottaa sinuun, jos en voisikaan luottaa itseeni.” kuiskasi Auri. Kvothe ei tiennyt mitä sanoa. Auri jatkoi hiljaa: “Minä sanoin että minulla on sinulle vielä yksi lahja, muistatko? Et varmaan arvannut että minulla on ollut se jo kauan aikaa mukanani ja valmiina! Katsos, minä tiesin että saavutamme tavoitteemme tässä taistelussa, mutta olen niin pahoillani siitä etten osannut tehdä osuuttani paremmin. Moni joutuu kärsimään seurauksista, ja siksi sinä tarvitset uuden nimen. Uuden, mutta yhtä oikean kuin nykyinen.” “Mistä seurauksista sinä puhut? En näe Chandrianin varjoja enkä sinisiä liekkejä enää missään!” ihmetteli Kvothe. “Minä avasin reitin maailmojen pohjalle, ja sen reitin voi kulkea vain kerran. Chandrian on nyt kulkenut yhteen suuntaan eikä tule enää takaisin. Mutta maailmojen pohjalla asuu otuksia, jotka ovat siellä syntyneet ja ne ovat tulossa ylös. Olen niin pahoillani...” “No mutta kutsun tulta ja piikiveä ja seivästän...” Kvothe koitti nostattaa toivoa. Auri jatkoi kuuntelematta: “Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa. Sinä voit päästää minut tästä pyörteestä, ja voin sulkea railon, mutta en voi antaa takeita siitä että lopetan maailman muovaamisen siihen... Tai sitten voit sulkea minut kuparivuorattuun arkkuun ja nukun siellä aikojen loppuun.” Auri näytti haudanvakavalta. “Nukut? Aikojen loppuun? Mutta voin etsiä keinon jolla sitoa voimasi ja saat itsesi taas kutistettua ja olet sama vanha Auri joka kuuntelee luutunsoittoani ja juo mansikkaviiniä teekupista ja karkaa jos kysyn tyhm...” Kvothe koitti taas löytää toivonkipinää tilanteesta. Mutta tiesihän hän, miksi maailmasta oli jo pitkään puuttunut muovaajat. Jo nimeäminen antoi ihmiselle niin paljon voimaa, että harva pysyi sellaisen mahdin kanssa vaatimattomana ja hyvänä. Muovaamista ei voinut poistaa ihmisestä. Auri oli oikeassa, ikuinen uni oli paras vaihtoehto. “Auri. Minä suljen sinut turvaan. Mutta lupaan myös pitää sinut aina lähelläni niin että muistan oman osuuteni tässä sopassa joka päivä. Jos olisin vain tyytynyt olemaan tavallinen opiskelija, tai tavallinen muusikko...” “Älä syytä itseäsi, ystävä” sanoi Auri hymyillen “olisin minäkin voinut toimia toisin.” Ystävykset istuivat hetken aikaa ääneti. Sitten Auri puhui: “Tiedätkös, ne kaikki kerrat Kaiken Päällä. Sinä lauloit ja soitit luuttua ja sitten vaihdoimme lahjoja ja söimme leipää ja omenia, ja koko maailma oli lämmin ja hyvä. Minusta sinä voisit levätä vähän ja seikkailla vähemmän. Näen sinut hyvänä majatalon pitäjänä. Ja sinun nimesi, se on Kote.”